Erään vaihtotalousjärjestelmän pika-analyysi

Rahat mulle, tekstit sulle.

• Slunga
• Paavilainen
• Poutanen

Yhteistyöstä kiittäen

Normilauantai

Kts. kuva

Ulkomainonta väitti tänään näin: "Kauneus on asenne". Lause liittyy ensi maanantaina starttaavaan Suomen Huippumalli haussa -ohjelman kakkoskauteen.

Lause oli toki saanut taakseen kuvan, joka kertoi enemmän kuin kolme sanaa - ja kuinka ollakaan, aivan päinvastaista. Piiskaa mainostyöläiselle!

Kauneus ei ole asenne - tälläkään kertaa. Se on edelleen noin 175 senttiä tasaihoista, alipainoista naisvartaloa, pitkillä säärillä sekä vähintään keskipitkillä hiuksilla.

Katso vaikka kuva. (Lähde)

Siihen aikaan kun nainen hanskan pudotti

En ole naisasianainen. Paljastin tämän jopa Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen kesätyöhaastattelussa (S. Saarikosken ilme kertoi, että asiaa kannattaisi harkita). Käsi sydämellä ja toinen rakkaan pikku paska-Azerbaijanin näppäimistöllä vakuutan erityisesti ns. sukupuolittuneiden ammattinimikkeiden olevani itselleni se ja sama. Haluaisin myös huomauttaa sisarjärjestöllemme Siula ry:lle, että vanhat toimijanimikkeet isäntä ja emäntä ovat sata kertaa paremmat kuin uudenmuotoinen, toki ajan hengen mukaisesti hajuton ja mauton kauhavastaava.

Edellinen kappale toimii prologina varsinaiselle asialleni, joka valitettavasti on tämä: kohtasin aamulla sukupuoliongelman. Mainitulla ongelmalla oli vaaleat hiukset, siisti villakangastakki ja se jäi ratikasta pois Oopperan pysäkillä. Kliimaksi: sukupuoliongelma pudotti ohikulkeissaan toisen nahkahansikkaansa jalkoihini (toimitus haluaa huomauttaa olleensa liikkeellä Reino-tossuissa). Panikoiduin, koska en tiennyt kuinka olisin ilmaissut asian. Mikäli sukupuoliongelma olisi ollut miespuolinen, olisin reippaasti kiljaissut loittonevalle selälle näin: "Hei mies, sulta putos hanska!" Nyt jouduin kauhukseni huomaamaan, ettei naispuolista hanskanpudottajaa muuten puhutellakaan naiseksi - sehän on melkein sama kuin huutaisi ihan vaan huoraa. Vaikka sukupuoliongelman pudonnut hanska oli sattumalta vasemman käden, en hänen ripeistä askelistaan johtuen kyennyt havainnoimaan sormusten määrää. Täten en voinut käyttää rouvaa sen enempää kuin neitiäkään. Vaihtoehtojen kauhistuttava vähyys pakotti minut siis huutamaan pelkkää diskurssipartikkelia "Hei!" keuhkojen täydeltä (sukupuoliongelma oli tässä vaiheessa ehtinyt jo aika kauas). Yhtäkkiä minulla oli koko aamuruuhkaisen ratikkapysäkin huomio itselläni. Paitsi tietysti sukupuoliongelman, joka seisoi jo liikennevaloissa. Huusin heitä ja heiluttelin hanskaa. Olo ei varsinaisesti ollut voittajan.

Tarinalla on onnellinen loppu: pudonnut hanska löysi takaisin omistajansa käteen. Takaisintulomatkalla sain sitten peräti synninpäästön. Katselin puolihuolimattomasti sporan ikkunasta Töölönlahdelle, kun kuljetusliikkeen pakettiauto kiilasi viereiselle kaistalle. Tuijotin mainosteippejä epäuskoisena, eikä asia muuttunut muuksi edes silmiä hieraisemalla: korin kyljessä komeili kuin komeilikin Hellä ja Lämpöinen Oy. Huokaisin helpotuksesta. Miksi kummassa valitsisin huolella puhuttelutermiä täysin tuntemattomalle ohikulkijalle, kun jotkut eivät näytä pohtivan sen kummemmin edes yrityksensä nimeämistä?

Jotkut liittyvät, toiset liitetään

Henkilö, joka kulkee julkisilla kentillä nimellä BB-Sauli, järkytti allekirjoittanutta noin vuosi sitten väittämällä Nyt-liitteen haastattelussa historian olevan yhtä kuin menneisyys. Taisin sanoa asiasta sanasen myös täällä.

Sauliakin pahemmin minut pudotti aamiaispöydän penkiltä taannoin joku BB-Anniina, joka Nytin numerossa 49/2008 päättelee vuoden 1918 tapahtumat muistamisen arvoisiksi, koska "joku täytti varmaan 18".

Omistan Anniinalle kappaleen eksplikoidakseni epäuskoani.

Näetkö mitä on tapahtunut maallesi
mitä sinulle on tapahtunut
me emme liity
vaan meidät liitetään
nyt perustettavaan alueeseen
jos haluatte

Mutta mitä me välitämme
ajasta joka oli ennen meitä
ja juuri kun aloimme olla
paikoista joista tiedämme vain vähän
siitä mistä kirjoitetaan lehdissä

Kysyn vain onko mitään tapahtunut
ovatko meidän muistomme
samoja muistoja
vai ovatko ajatuksemme niissä
tyhjissä metsissä
joista ei kerrota uutisissa
(Ultra Bra: "Jos haluatte")

Risamaria muutti (mieltään)

Löimme kevyttä ajanvietettä huutaneet, kirjallisuudentutkimuksessa väsyneet päämme yhteen toveri A:n kanssa, ja perustimme hömppäblogin.

Ai osoite? Vinkki:

"Mutta ne tytöt olivat kertoneet
surullisiakin juttuja
ja toisaalta illoista rannalla
jolloin mikään ei voisi olla paremmin"
(Sinnemäki: 2003)

Aavan meren tuolla puolen

Syyskauden avajaisia vietetään tälläkin kertaa itsereflektion eli -ironian merkeissä.

Olen asunut puolisoni kanssa tasan kaksi vuotta ja kaksi viikkoa HOASin perheasunnossa Pohjois-Helsingissä. Kotiamme voi luonnehtia monin vaihtoehtoisin tavoin. Tosiasia on, että asumme pääradan ja Kehä ykkösen leikkauspisteessä (kuva 1). Tässä yhteydessä haluan kuitenkin aina täsmentää, ettei meille kuulu tie- tai raideliikenteen äänet. Asuinkompleksiimme kuuluu kahden huoneen ja keittiön lisäksi oma pikku piha, joka on toki idyllinen yksityiskohta. Grillaamme pihalla keskimäärin kolme kertaa vuodessa. Muina aikoina se palvelee sisäänkäyntinä: kaikki meillä kyläilevät ystävämme tapaavat koputtaa makuuhuoneen oveen halutessaan päästä sisään. Pihaltamme sekä keittiön ja olohuoneen ikkunoista pilkistää 1800-luvulla valmistunut talonpoikaiskartano (kuva 2). Kuvista ilmenevä, asuinalueen suorastaan alleviivattu kaksijakoisuus heijastaa onnistuneesti myös omia henkilökohtaisia tunteitani sitä kohtaan.

Olen noin tasan kaksi vuotta puhunut puolisolleni muuttamisesta. Minne, hän toki kysyy. Vastaukseni riippuu siitä, mitä etuovi.comilla ja oikotie.fillä on kulloinkin ollut tarjota: no vaikka Kallioon, Viikkiin, Tapanilaan tai Töölöön. En ole Etelä-Helsingistä itsepintaisesti uneksiva asuinalue-elitisti - maksan ehdottomasti mieluummin ominaisuuksista kuin sijannista. Ja ne ominaisuudet, joista koen tämänhetkisessä ratkaisussamme jääväni paitsi, ovat ennen kaikkea mukavannäköiset pintamateriaalit. Lista alkaa lattiasta ja päättyy kattoon: haaveilen käsi poskella edes laminaattilattioista, muulla kuin valkoisella maalatuista seinistä ja muista kuin valkoisista keittiön kaapeista ja tasoista. Muutama neliö lisää säilytystilaa siintää myös unelmissani. En pyydä miestä ymmärtämään vaatimuksiani - eikä hän sitä teekään. Hän tyytyy muovimattoon ja häikäisevään valkoisuuteen, sillä asunnossa on lattia, seinät ja katto. Vuokra on myös kohtuullinen ja patterit päällä ainakin tammikuun alusta helmikuun puoliväliin. Muurahaisiakaan ei enää puske huhtikuisin sisään, koska omatoimisena naisena teippasin olohuoneen lattialistassa sijaisevan parin sentin rakosen.

Perjantaiaamuna sosiologian luennolla ymmärsin, että olen ollut noin tasan kaksi vuotta väärässä vähätellessäni ja mollatessani nykyistä kotiamme. Muuttohaluni ei nimittäin ponnistakaan nykyisen asuntomme puutteellisista ominaisuuksista, vaan se on puhdas kulttuurisesti latautunut refleksi. Colin Campbellin teorian mukaan ihminen oppii ympäröivästä kulttuurisesta kontekstista, kuten vaikkapa kaunokirjallisuudesta sen, että hyvä sijaitsee aina itsestä katsottuna kaukana. Aavan meren tuolla puolen jossakin on siis maa - ja ehkä se unelma-asuntokin, johon muutamme sitten, kun molemmat ovat palkansaajia.